Idyllinen kesäpäivä

Pysähtyneet hetket edustavat idylliä, kaikki näyttää niin harmoniselta ja täydelliseltä. Mitä tapahtui ennen kuvan ottoa, mitä tapahtuu sen jälkeen, jäävät meille salaisuudeksi. Kukaan ei näytä harmistuneelta, ahdistuneelta tai pelokkaalta, vaikka kaikissa heissä ovat myös ne tunteet. Kuvassa näkyy vain rauhallinen kesäpäivä ja sen harmonia. Voimme aistia lämmön, veden tuoksun ja toisten läsnäolon. Meille tämä edustaa jo nostalgiaa, jotain jo kauan sitten mennyttä. Sillekin on oma tunteensa.
Kuinka toivomme että elämä olisi tätä harmoniaa, mieli ei painisi huolien ja murheiden kanssa. Asiat järjestyisivät tuota pikaa. Painajaisemme on se, että musta pilvi tekee pysyvän pesän päämme päälle. Tiedämme että kaikille käy niin hetkittäin. Kaikki kuitenkin  muuttuu, koemme menetyksiä ja joudumme sopeutumaan. Tiedämme että kaikki ratkeaa, meissä on jo ratkaisut, mutta piilossa. Liiallisella yrittämisellä ja vanhoilla ideoilla saamme ratkaisun ja helpotuksen vain karkaamaan vielä kauemmaksi.
Uskallus kokeilla monia teitä ja rohkeus käydä siellä missä ei ole vielä ollut avaa sydäntämme ja luovuutemme. Sanon aina kriisissä olevalle avioparille, että kaikki maailman ratkaisut, joilla jotkut muut ovat pulmansa ratkaisseet, ovat myös teidän käytössä, mutta kaikella on hintansa. Paljonko olemme uhraamaan, maksamaan ja muuttumaan saadaksemme sen mitä haluamme todella.

Kun olin tietämätön rakkaudesta minulla oli tapana laulaa siitä lauluja. Mutta kun opin tuntemaan rakkauden, sanat suussani olivat vain pelkkä hengähdys ja ääni rinnassani muuttui syväksi hiljaisuudeksi."  Kahil Gibran

Toive täydellisestä äidistä

 

Rakkaus on aina täydellistä, mutta vanhemmuus koetaan riittämättömänä, kun se ei ole sitä täydellistä rakkautta.  Etenkin äitiys. Olemme tukehtua maitoon jota tissistä suihkuaa, mikään ei riitä siinä hetkessä. Ahneesti imemme peläten että tämä loppuu. Sitä ei voi olla koska ei meillä ole kokemusta, että se loppuisi. Olemme vain niin ahnaita sen hyvän äärellä mitä äiti ja luonto meille antavat. Sitäkö jäämme kaipaamaan loppuelämäksi.

 

Kaksi vuotta perhekonstellaatiota ja äidin kaipuuta, sen täydellisen äidin kaipuuta, mistä meillä on runsaasti häivähdyksiä. Ainakin meillä useimmilla. Olisimme halunneet sen olevan ainaista ja kaikenkattavaa.

Sukupolvinen ketju kertoo kuinka se sama kaipuu on ollut meidän äidillämme ja hänen äidillään. Usein elämä on vain vienyt pois lämmöstä ja rakkaudesta. Rakkaus on ollut ankaraa työtä, rakkaus on ollut ruokaa ja lämpöä, rauhalliset unet ja puhtaat vaatteet. Harva on saanut iltasadun ja syliä ainakaan kovin pitkäksi aikaa.

 

Mikä vallankumous on ollut ehkäisyn tuleminen, nainen ei ole ollut pakotettu ottamaan uutta lasta vuosi vuoden jälkeen. Kun lapsia ei ole enää jaksettu ottaa vastaan on tehty abortteja, laillisia tai laittomia. Lapsia on myös jätetty kuolemaan vielä muutaman sukupolvi sitten, kuten Katja Ketun todellisuuspohjaisessa Kätilö-kirjassa kerrotaan. Yhteiskunnalliset erot ovat olleet isot, ryysyranta on ollut totta monessa paikkaa samaan aikaa kun lapsia on ollut hoitamassa lauma piikatyttöjä tai lastenhoitajia. Lapsia on kuollut nykyään helposti hoidettaviin tauteihin. Naiset ovat eläneet vahvoja tunneskaaloja ristiriitaisten elämän keskellä.

 

Yksi ehättävimpiä kokemuksia on ymmärtää oman äidin kohtalo, kunnioittaa sitä ja olla kiitollinen elämästä jonka on saanut. Tällä matkalla on usein kyyneliä ja pettymyksiä mutta palkinto on rakkaus, joka löytyy hyväksymisestä ja ainutlaatuisen elämän hyväksymisestä.